Mopokortti hankittu, mopo tallissa, ja uusi kännykkä kädessä. Elämässä pyyhkii ihan hyvin. Hassua, että siltikään ihminen ei ole tyytyväinen. Minulla on todella paljon kaikkea. Ainakin, jos katsoo vielä vähäosaisemman näkökulmasta. Minua harmittaa, kun 42 tuumainen plasma telkkari on huollossa. Jotakuta muuta harmittaa samaan aikaan, kun ei ole ruokaa. Jotakuta harmittaa, kun vanhemmat eivät lakkaa ryyppäämästä. Jotakuta harmittaa, kun ei saa uusinta Lacosten paitaa. Olen miettinyt ongelmia. Onko minulla oikeus olla harmissani jostakin näinkin vähäpätöisistä asioista. Minua oikeasti surettaa, että lapsi kuolee malariaan, koska perheellä ei ollut muutaman euron arvoista hyttysverkkoa. Se suututtaa. Mutta en usko, että silti olisin valmis luopumaan mistään mitä minulla on. Jos kävisin Afrikassa, lahoittaisin aivan varmasti jotakin jollekin paikalliselle. Mutta tämä on kuitenkin minun elämäni. Ja haluaisin saada siitä kaiken mahdollisen irti. En tule varakkaasta perheestä. Minulla ei todellakaan ole käytettävissä rahaa turhuuksiin. Mutta minä en halua silti tuntea huonoa omaatuntoa, koska jollakin on asiat vielä huonommin. Minä en voi oikeastaan vaikuttaa asiaan. Joku voisi sanoa minua julmaksi, joku sanoisi, että kaikilla teoilla on väliä.. Minä en sanoisi noin. Minä elän kerran.

Näin eräs yö unen:

Olin tallilla. Ratsastin todella hyvin, vaikka todellisuudessa en ole siinä lajissa kovinkaan lahjakas. Sitten yhtäkkiä veljeni tuli. Hänellä oli jostakin kumman syystä uimalasit päässään, ja uimahousut jalassaan. Hänellä oli mukanaan joukko ystäviä. Veljeni ilmoitti lähtevänsä sotaan. En sanonut siihen mitään.

Seuraava kohta, jonka muistan unestani oli se, että olin kirkon kaltaisessa rakennuksessa. Pitkä käytävä johti pyöreään paikkaan. Korokkeen päällä, joka reunusti pyöreitä seiniä, oli arkkuja. Olin aivan hysteerinen, ja etsin veljeäni. Löysin hänet arkusta silmät suljettuina, ja risti kaulassa. Silloin aloin huutaa unessa epätoivoisesti "ei". Purskahdin itkuun, ja sitten heräsin.

Herättyäni itkin pitkään. Uni oli kammottava. Vaikka en erityisemmin pidä veljestäni, en silti ole ikinä halunnut hänen kuolevan.

Tämän unen takia aloin miettiä rakkautta. Minä en sanoisi, että veljeni on maailman ihanin ihminen. Sanosin, että hän on itseasiassa todella kamala. Mutta jos en pidä hänestä ihmisenä, miksi sitten käyttäydyin´niin kuin käyttäydyin unen nähdessäni. Uskon, että me emme rakasta perhetämme niin kuin rakastamme puolisoitamme. Mutta onko rakkaus perheeseen rakkautta ollenkaan? Onko se pelkkää kiintymystä? Jos en olisi sukua veljelleni, en sietäisi häntä hetkeäkään. Ehkä unessani pelkäsin vain tutun ja turvallisen menetystä. Pelkäsin tuntematonta. Mutta rakkaus.. se on jotain mitä kukaan ei voi määritellä. Miksi siis yritän? Ehkä siksi, että haluan vastauksia, ajattelen liikaa, ja liian järkevästi.

Haluaisin antautua hetken vietäväksi. Mutta minä en taida osta. Mutta harjoitus tekee mestarin. Ja jos harjoittelee tarpeeksi kovasti, saa haluamansa. Olen ääliö, kun mietin tätä kaikkea.